Maanantaina masentaa aina. Hassua, kun Ida leijuu tuollaisissa joulutunnelmissa. Duunissa on ollut joulu ainainen elokuusta asti, mutta silti - tai ehkä juuri siksi - koko ajatus tuntuu hyvin, hyvin kaukaiselta.
Perjantaina pikkujouluiltiin, oli mukavaa. Kiva nähdä ihmisiä, joita ei ole nähnyt pitkään aikaan. Kiva laittautua ja kuulla kehuja. Kiva, kun ei tarvinnut mennä yksin kotiin, vaan voi hyväksytysti luovuttaa yhdessä, kun viikon väsymys alkoi käydä liian raskaaksi. Jos on yksin juhlissa, ei koskaan saa lähteä ajoissa kotiin ainakaan ilman rasittavia vastaväitteitä ja muka-hauskaa vääntämistä.
Lauantaiaamu valkeni kamalana. Kummallista, kun joskus tuntuu, ettei kankkusella ole mitään suhdetta juotuun alkoholimäärään.
Simmosta mietin tässä, kun luin satunnaisia blogeja, että kutsuuko naiset oikeasti kumppaneitaan muruiksi ja pupusiksi ja ties miksi söpöleiksi ihan arkisesti ja muuallakin kuin kotioloissa. En pystyisi ikinä moiseen vakavalla naamalla. Varsinkaan en siis kykenisi puhumaan toisesta muille minään pupulina. Että kuulkaa tytöt, mun muru se on semmoinen mies kuulkaa ettette usko. Renkaat vaihtaa tuosta vaan ja päälle kokkaa neljän ruokalajin menun ja samalla laulaa italialaista oopperaa alkukielellä. Tai että anteeksi pomo, mutta kun pupuli jää tänään ylitöihin, niin mun pitäis päästä ajoissa hakemaan muksut päiväkodista, että josko tätä dedistä voisi siirtää huomiselle.
Jäk.
