Ainakin kaksi Ei se haitan lukijaa on päättänyt lopettaa. Ehkä niillä meni hermot, kun suomenkieliset postaukset ovat olleet aika harvalukuisia viime päivinä. Suosittelen kyllä vetreyttämään ruostunuttakin kouluruotsia Idan teksteillä...
Ei ole oikein ollut sanottavaa tässä. Ajatukset ovat pyörineet niissä Isoissa asioissa, jotka periaatteessa tietää, mutta joita ei kuitenkaan tahdo muistaa ja käsitellä ennen kuin on pakko: surussa, kuoleman lopullisuudessa, siinä, kuinka heikolla jäällä täällä tepastellaan. Nuori, kaunis ja aurinkoinen makaa nyt siellä maan sisällä, valkoisessa arkussaan.
Olet hymy, kimallus ja kipinä, olet kauniimpi kuin ikinä. Sitäkin olen miettinyt, kuinka kaukana suru meistä oikeastaan on. Kukaan ei oikein uskalla sanoa mitään. Esimerkiksi sinä päivänä, kun kirjoitimme jäähyväiset Kirsille, blogiamme luki 180 ihmistä. Heistä kaksi (2) osasi/uskalsi/rohkeni sanoa asiasta jotain. En nyt lainkaan tarkoita sitä, että tuntemattomien ihmisten tarvitsisi surkutella ystäväämme, mutta minusta se kuvaa hyvin sitä, kuinka vaikeaa asiaan on suhtautua. Toisaalta suru paljastaa muuten näkymättömän verkoston ihmisiä, joiden elämään yksi ihminen on joskus vaikuttanut. Se on kovin kaunista ja jollain tavalla lohdullista myös yleisesti ottaen. Meistä jää jälkiä.
Ps. Olen toki ajatellut myös Pieniä asioita. Esimerkiksi sitä, miksi lasten Danonino-mainoksessa sanotaan jotakuinkin, että "nyt saat kaupan päälle kaksi magneettinumeroa, kun ostat Danonino-pakkauksen. Näin voit oppia laskemaan helposti ja hauskasti!" Jos ihminen on niin pieni, että hän ei vielä osaa laskea, miten hän voi mennä ostamaan kaupasta Danoninoa?
