Minulla on monia ystäviä, jotka ovat aina jossain. Vaikka ei jatkuvasti nähdä, kuulla eikä meilailla, niin siellä ne ovat. Moni on sellainen, joka tavatessa/soittaessani vastaa jokaiseen aloittamaani tarinaan, että joo, tiedän, luin jo Ei se haitasta. Että lukekaapas nyt sitten tämä myös: olette ihania ihmisiä! Ja ihania olette te myös, joita näen useammin. Ja eritoten olette kiintoisia kaikki tyynni. Kuten ystäväni Sutturan kanssa joskus totesimme, ei ystäviään voi valita - on vaan pakko hengailla niiden kanssa, jotka sietävät sinua.
Ikävä kyllä on myös niitä, jotka ovat hankalia. Raskaita. Joita ei enää tapaa halusta, vaan velvollisuudesta. Ne eivät lue tätä blogia, sillä niitä ei kiinnosta kuulumiset. Niillä on oikeus mihin vaan, koska niistä tuntuu pahalta. Ne ovat energiasyöppöjä ja kiviriippoja ja marttyyreja ja niiden kanssa päätyy aina pyytelemään anteeksi, koska mikään ei riitä.
Useimmat vaikeat tippuu matkan varrelle, mutta jotkut jäävät. Joskus kantaa vanhat muistot tai kokemukset, joskus muut ihmiset, joskus syyllisyys tai velvollisuudentunto. Elämä olisi helpompaa ilman, mutta ei mahdollista. Toisaalta ne tuovat yhteenkuuluvuutta toisten kanssa, niiden, jotka eivät osaa sanoa ei, jotka tunnistavat manipuloijat, mutta ovat silti jatkuvasti pahoillaan. Ja ne auttavat myös tunnistamaan sinut, joka naurat kanssani samoille asioille. Esimerkiksi minulle.
Hyvää ystävänpäivää!
(Ja hieman siirappia: onneksi on myös se, joka sääti illalla kasvoilleni enemmän hymyä kutittamalla nenästä. Ja heräsi yöllä, kun menin pienten leidien huoneeseen, ja laittoi valon päälle, että näkisin tulla takaisin. Ja joka on vihdoin oppinut, miten mut saa tottelemaan: pitää komentaa oikeita asioita! Esim. "nyt nainen makaat siinä sohvalla kun minä haen meille suklaata.")
