Miekkonen, kutsuttakoon häntä salanimellä Supermies, kesti täyslaidallisen melkoisen riehakasta sukuani aivan heittämällä. Kantoi tädin shoppailut autosta, keskusteli, kehui ruokaa (olikin muuten hyvää, raclettea suomalaisella vivahteella, poroa ja lohta ja sen semmoista) ja korjasi vielä irtopisteet pitämällä pöydässä oma-aloitteisen kiitospuheen. Eikä hämmentynyt välillä hieman holtittomasta menosta. Olin liikuttunut ja rutistelin Supermiestä kotona kiitokseksi eri paikoista koko sunnuntain. (Plus imuroin.)
Parenteesitkin myhistelivät seuraavana päivänä, jotta olipa hän mukava ja miellyttävä ja ties mitä. Nyt toivon mukaan loppuu myös se jatkuva "me-halutaan-nähdä-sen-millon-me-nähdään-se-miksei-me-olla-nähty-sitä"-vatvominen, jota olen kuullut kyllästymiseen asti and beyond. Hei rauhaa, hyvä vanhempi, kaikki aikanaan!
Niin, mitäs muuta mun piti... Tilasin Idan suosituksesta liput
Jälkihikeen. Töissä syö (päätöksenteon ja kollegoiden) hitaus sekä typeryys. Välillä myös oma. Olen kuitenkin ipodannut itseni henkisesti ulos konttorista. Ikkunasta paistaa aurinko. Olen zen. Ihan zen. Mmmmmm.
