Blaa bla blaa blaa, blaa bla blaa blaa. Kuin sitä joskus jaksoikin olla niin yhteiskunnallisesti tiedostava ja kehittää mielipiteen ihan kaikesta? Kun on lukenut yhdessä päivässä valtioneuvoston, EK:n, PTT:n, Suomen Pankin, Evan ja muutaman muun yhtä seksikkään instanssin Ajankohtaista-osiot, kopipeistannut pätkää pätkän perään ja yrittänyt muodostaa koko sillisalaatista loogiselta näyttävän käsityksen toimintaympäristöstä, tekisi mieli lähinnä huutaa. Lujaa. Avais työhuoneen oven ja karjuisi kaikki tuntemansa kirosanat peräkkäin.
Paitsi ettei voi, kun oven takana on alkamassa Tilaisuus. Johon on pakko osallistua, koska on määräaikainen ja jatko on juurikin ratkeamassa ja on pakko miellyttää päättävää tahoa. Vaikka kello 17 keksisi parempaakin tekemistä kuin jakkupuvustella ja maljaanostella ja liirumlaarumlaa-keskustella joidenkin ihmisten kanssa, joiden asemalla on jotain merkitystä hyvin pienelle piirille ihmisiä. Muuten kukaan oo koskaan kuullukaan. Enkä mä ikinä tunnista niitä harmaapukuisia keski-ikäisiä miehiä, joita valmistetaan vissiin jossain tehtaassa samalla muotilla ja lykätään suoraan virastoihin, järjestöihin ja muihin instansseihin. Esittelen itseni neljättä kertaa samalle ihmiselle ja sitten hävettää.
Pakko mennä. Avata tuo ovi ja kohdata harmaapukuisten miesten armeija. Miten estän itseäni huutamasta?
