Palasin landelta melkein kaupunkiin, Kuopion kaupunkiin nimittäin. Tosin tämänhetkinen residenssi on töölöläisyksiööni verrattuna positiivisessa mielessä kovin landella tämäkin, täällä on nimittäin iso, suojaisa piha kirsikka- ja omenapuineen. Varsin mukava ominaisuus asunnossa varsinkin tällä sinänsä ihanalla säällä. Runeberginkadulla minusta olisi varmaan tullut jo ilmakuivattua channaa. (Kuulostaa muuten ihan joltain mystiseltä huumeelta!)
Landella oli hupaisaa. Vietin päivät pääasiassa vaaka-asennossa laiturilla. Uitin varpaita vedessä, täytin vanhojen aikakauslehtien ristikoita ja ruokin väliaikoina särkiä ja ahvenia kaurahiutaleilla sekä keksinmurusilla. Sain myös uuden kaksikielisen ystävän. Sisilisko Pauli oli hiljainen, mutta rohkea herrasmies, joka nautiskeli mielellään kanssani ilta-auringosta mökin verannalla.
Ainoa mielen- ja ruumiinrauhaani häirinnyt seikka oli paarmayhdyskunta, jonka elämäntehtävä oli ilmeisesti pakaroideni pureksiminen. Jostain syystä äkäiset arkkipiispan kaimat tarrasivat puruelimillään (hampaillaan? piikeillään? leuoillaan? Paarmojen anatomia on hämärän peitossa.) erityisen innokkaasti juuri minun takalistooni, mikä on myös osittain syynä siihen, että valvon vielä tähän aikaan. Jessus amalia että kutittaa, voin kertoa.
Jo aiemmin viime viikolla tutustuin Mika-oravaan, joka mm. pisteli poskeensa lihapullia suoraan grillistä ja lipitti iltapalaksi terassille unohtuneen thai-tyyppisen grillauskastikkeen. Hullu eläin.
Eläinmaailman ihmeistä tuli mieleeni, että lähes miehetön pariviikkoinen on ollut varsin päätäselventävää aikaa. Muistin tässä, että elämä on varsin huoletonta näin. Houkuttelevan huoletonta, sanoisin. Huolettomuuteen kuuluu tietenkin myös se, ettei ole aikatauluja, ei töitä, ei pakkoa olla tavoitettavissa. Selkärankani on kesälomalla ja jäljellä on pelkkä vastustamattoman laiska, kohtalaisen ruskettunut, sopivasti viiniin menevä lomaruumis, jolta on turha odottaa järkevää mielipidettä oikeastaan yhtään mistään.
